Kuulin viime viikolla töissä Kristiina Braskin F32-kappaleen. Tämä toi mieleeni muistoja.
Haluaisin sanoa, että muistan kuinka kaverini romahti, mutta ei..se olin minä, joka makasi sängyssä odottamassa kuolemaa ennenkuin kaverini ehti väliin. En tiedä, että oliko se vain sitä teiniyttä vai oliko minulla vain rankkaa. Mutta kai jos minä olisin tullut edes vähän erilaisemmista oloista, olisin ollut vahvempi?
Minun lapsuuteni ei ollut sitä vaaleanpunaista hattaraa ja saippukuplia. Onko loppujen lopuksi kenelläkään? Minä olen nähnyt kuinka isäni on hakannut äitiä, kuinka isä raiskasi äitini, minä olen äidin kanssa lähtenyt isää karkuun, kun isä heilui puukon kanssa ja uhkasi tappaa kaikki. Minä olen pudonnut pelinappulaksi vanhempieni eron keskelle, nähnyt kuinka isä yritti hirttää itsensä pannuhuoneeseen ja heiluttanut useaan otteeseen ambulanssille, kun skitsofreenikko- ja alkoholisti-isäni vietiin pakkohoitoon mielisairaalaan. En edes muista niitä kaikkia kertoja kun sain selkääni milloin mistäkin syystä.
Niin, isä ei tehnyt lapsuudestani helppoa, mutta en minä voi sille mitään. Hän on minun isäni, eikä sitä mikään muuta. 16 vuoden helvetti loppui vasta sitten, kun muutin omaan asuntoon, eikä se silti mihinkään helpottanut. Olinhan solminut itseni väkivaltaisen ja manipuloivan miehen talutusnuoraan.Hän sai minut uskomaan, että oli ihan okei kohdella minua kuin saastaa. Hakata ja pettää, kiduttaa henkisesti.
Olin viillellyt itseäni 12-vuotiaasta asti. En siksi, että halusin kuolla. Halusin rankaista itseäni. Olin paha ihminen ja siksi minun oli kärsittävä. Todellisuudessa halusin hyväksyntää ja rakkautta. Halusin että joku huomaa minut ja hätäni, halusin niin kovasti apua oman itseni kanssa, mutta en voinut sitä kenellekään sanoa. Se olisi leimannut minut hulluksi ja täysin pelleksi. Minä en halunnut luovuttaa, mutta jossain vaiheessa en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Kukaan ei pitänyt minusta, enkä nähnyt syytä enää elää.
Olin saanut univaikeuksiin kolmiolääkkeitä, joita olin säästellyt. Leijona-pullo kaveriksi ja sänkyyn makaamaan. Samalla lähetin viestin ainoalle ystävälleni, joka oli pitänyt suhteestamme kiinni miehen vastusteluista huolimatta. Kiitin kaikesta, mitä olen häneltä kaikesta huolimatta saanut.
Hän tuli ajoissa ja pelasti henkeni omalta itseltäni. En ollut tähän varautunut, mutta vieläkin olen kiitollinen.
Tästä alkoi parantuminen. Terapiassa käyminen ja masennuslääkkeet auttoivat, kun oikea lääke minulle löydettiin. Minun kesti jonkin aikaa rakentaa itsetunto ja oma tahto, eihän minulla sellaista juurikaan koskaan ennen ollut. Keräsin rohkeutta ja jätin miehen. Sain uusia kavereita ympärilleni. Parantuminen kesti monta vuotta ja pohjamutia maisteltiin aina silloin tällöin, mutta nyt voin jo sanoa, että minun siipeni ovat kantavat.
En näe masentumista enää vaihtoehtona, sitä heikkoutta en enää itselleni salli. Läpi mennään, vaikka sitten sen harmaan kiven. Ja kaikki vain lapseni tähden. Kyllä, olen tällä hetkellä melkein 1-vuotiaan lapsen onnellinen äiti ja rakastavan miehen kihlattu.
Minun kävi hyvin, sain ja lopulta halusin apua. Mutta monelle muulle ei käy näin hyvin, viime vuonna 954 ihmistä teki itsemurhan. Parempaan päin ollaan menossa, itsemurhaluvut eivät ole olleet näin pienet 40 vuoteen. Kuitenkin minun mielestäni jokainen kuolema oman käden kautta tarkoittaa surua läheisille. Surua, jota ei olisi tarvinnut kokea, jos itsemurhaaja olisi päättänyt toisin. Hae ja anna apua. Pohjalta on matka vain ylöspäin.
